Matkakertomusta
Matkahan alkoi ma 20.07. Helsingistä lentäen Muncheniin. Eka ja viimeinen päivä majoituttiin kauniiseen keskiaikaiseen kylään Landshutiin.
Landshutin kaunis kylä ja kirkko
Myös hotellimme oli vanhaan tyyliin ja henkilökunta pukeutui linnanväen asuihin. Landshutissa matka jatkui vuokratulla moottoripyörällä Itävaltaan.
Kohteita Itävallassa, joissa kävimme:
Keskiviikkona Kitzsteinhorn – vuorenhuippu, jonne huipulle piti mennä 3 eri hissillä. Huipulla lasketellaan ympäri vuoden - jotkut ottivat siellä aurinkotuoleissa aurinkoa. Siellä oli myös vuoren sisällä kylmä, kostea panoraamatunneli vuoren toiselle reunalle.
Kitzsteinhornin huipulla 3000 metrin korkeudessa
Samana päivänä menimme bussilla lähellä oleville Kaprunin padoille Hochgebergstauseen. Paikkaan ei pääse omalla autolla. Bussi jätti meidät jättimäiseen hissikyytiin. Tällä samaisella hissillä on kuljetettu bussi, joka odotti meitä hissien yläpäässä. Matka jatkui serpentiiniteitä Kaprunille. Padot olivat näyttäviä ja todella korkeita.
Kaprunin padot
Kävelimme yhden padon päällä olevaa tietä pitkin ja jatkoimme siitä vielä Höhenburgin huipulle 2108m ihailemaan maisemia.
Höhenburg
Torstaina lähdimme moottoripyörällä kuuluisalle Grossglocknerin serpentiiniteille. Uskomattomia maisemia, jotka avautuivat käsittämättömien matkojen päähän, vihreät sammaleiset rinteet ja valkoiset huiput olivat upeita.
Tie Grossglocknerille
Matkan huipennus oli itse Grossglocknerin huippu 3798m korkeudessa. Ympäristössä vilisee murmeleita, ja uteliaimmat tulevat kerjäämään pullaa ihmisiltä.
Murmeli
Huipulta on huikeat maisemat jäätikölle, jonne meidän, totta kai, oli pakko päästä kävelemään. Menimme ensin jyrkkään laskeutuvalla hissillä alaspäin ja sen jälkeen oli vielä pitkää matkaa laskeutua alaspäin. Jäätikkö on sulanut hurjaa vauhtia ja oli mielenkiintoista seurata matkan varrella olevia vuosilukukylttejä, missä kohti jäätikkö on aikaisemmin sijainnut.
Matkalla jäätikölle
Jäätikön päällä oli paljon vuorilta tippunutta kiveä ja se oli aika harmaan näköistä kauempaa. Jäätiköllä kävellessä oli sulaneita railoja ja luolia, missä tippui vettä.
Jää sulaa alla
Patikoijia railojen lomassa
Jäätikölle tullessa oli myös varoituskylttejä alueella liikkumisesta ja liikkuminen omalla vastuulla. Jotkut hurjat vaelsivat todella pitkiä matkoja jäätikköä pitkin. Rankinta tällä reissulla olikin paluumatka takaisin hissille, nousua ylös lukemattomia portaita pitkin.
Perjantain kohteemme oli Eisriesenwelt – maailman suurimmat jääluolat.
Koko luolasto on yli 40 km pitkä. Tämä paikka ei ole kovin helposti saavutettavissa ja on fyysisesti aika rankkaa käydä koko kierros. Paikkaan mennään ensin serpentiinitietä. Pyörä parkkiin ja siitä 20 minuutin kävely ylös rinnettä ensimmäiselle hissille. Hissin jälkeen taas toiset 20 minuuttia taapertamista ylös rinnettä.
Luolaston suuaukko ja ihmisiä näkyy siellä pienenä
Jääluoliin mennään vuorenrinteessä olevan valtavan suuaukon kautta. Lämpötila luolissa on vain 0 astetta ja parissa paikka kävi todella kova tuulen vinkka hetkellisesti. Kaikille annettiin öljylamput, sillä sisällä ei ole lainkaan valaistusta. Oppaalla oli myös tulilankaa, jolla hän väliaikaisesti valaisi ”jääveistoksia” kertoessaan luolan historiaa. Hurjinta ja rankinta oli se, että luolastossa on 1400 porrasta ja puolet matkasta noustaan koko ajan ylöspäin – huh, meinasi taas puhti loppua moneen kertaan. Alastulokaan ei ollut helppoa, sillä jalat alkoi nousun jälkeen tärräämään – oiskohan huono kunto syynä : ). Luolat olivat aivan valtavan suuria ja myöskin korkeuserot suuria, siksi olikin hyvä, että vaelsimme siellä hämärävalaistuksessa – meinaan, että siellä olisi saattanut iskeä korkeanpaikankammo, jos olisi hahmottanut kaikki syvyydet ja hurjat jääliukumäet siellä. Luolastoissa ei saanut kuvata, mutta tässä postikortista valokuvattua tunnelmaa sisältä. Hieno paikka.
Lauantaina PITI olla lepopäivä, kaiken tuon alkuloman patikointien ja kiipeilyjen jälkeen oli jalat hieman maitohapoilla. Ilmat olivat olleet tähän asti aurinkoisia ja nyt oli hieman pilvinen ja sateisempi päivä. Esitteistä löysimme Krimmlin putouksista mainosta ja se olisi lähellä hotelliamme ja patikointia vain tunti suuntaansa, tai niin luulimme, kun esitteessä niin lukee.
Ajoimme moottoripyörällä paikan päälle ja samaan aikaan alkoi satelemaan enemmän. Onneksi olimme fiksuja ja ostimme ”turistikrääsä”- myymälästä meille kertakäyttösadetakit – ne tulivat todella tarpeeseen.
Krimmlin putokset ovat itse asiassa kolme peräkkäistä putousta 380metrin matkalla ja ne ovat Euroopan suurimmat ja maailman viidenneksi korkeimmat putoukset. Vettä tulee kerralla 57 kuutiota sekunnissa ja vedenpauhu kuuluu ja pärskii todella jyhkeästi.
Yksi Krimmlin jylhistä putouksista
Päätimme patikoida huipulle asti, matkalla oli kymmenkunta näköalapaikkaa, välillä yksi ravintola ja huipulla myöskin yksi ravintola.
Puolivälissä
Karu totuus iski kuitenkin matkalla – kävely oli koko ajan nousua mutkitellen ylöspäin ja aikaisempien päivien patikoinnit alkoivat painaa tosi raskaasti jaloissa. Kaiken huipuksi tämä suunniteltu tunnin nousu venyi meillä neljän tunnin nousuksi! Raskainta oli viimeinen tunti sillä ylimmältä putouskohteelta oli sen verran matkaa ravintolaan. Tätä emme tienneet, että matka onkin niin pitkä. Väsymys alkoi painaa ja vettä alkoi sataa kaatamalla. Ajatuksissa pyöri josko käännytään takaisin, mutta kaatosateessa patikointi alas ei houkutellut yhtään sen enempää.
Ravintolassa levähdettiin ja syötiin lämmin ruoka. Ja sitten se päivän pelastus!! Ravintolasta järjestettiin kerran päivässä taksikyyti alas 8 euron hintaan tilataksilla. Ja meillä oli tuuriakin sillä mahduimme siihen kyytiin, sillä jokin muu porukka, joka oli varannut paikat tuohon taksiin ei saapunutkaan ylös asti, ja me saimme heidän paikat.
Sunnuntaina taas actionia ja vuorossa oli meidän Italian reissu moottoripyöräillen upeilla serpentiiniteillä. Pääkohteemme oli Cortina di Ampezzo. Sinne osasimme suunnistaa hyvin, mutta matkan jatkuminen sieltä tuotti päänvaivaa. Italiassa tienviitoissa ei ole tiennumeroita ja vuortenylitykset on nimilla Passo… jotain, joten kartanlukutaitoa harjoiteltiin etsimällä mahdollisia Passo-nimiä. Vinkkiä tästä saatiin italialaiselta moottoripyöräilijältä, joka jumittui samoihin liikennevaloihin meidän kanssa. Jumiutumista kesti vartin verran, sillä kymmenet poliisit pysäyttivät liikenteen ja syyksi selvisi siellä olevan polkupyöräkisan startti keskeltä kaupunkia vuoristoon. Onneksi lähtivät polkemaan eri reittiä, kuin mihin me olimme menossa : )
Italian kaunista vuoristoa
Matka jatkui vuoristossa Bruneckin kaupungin kautta. Bruneckissa oli jotkut juhlat ja kaupunki oli aika tukossa, meidän onni oli se, että olimme liikenteessä moottoripyörällä, sillä kun liikkuminen ja ohittaminen on sujuvampaa ja parkkipaikkaa löytyy helpommin. Hauskin vuorenylitys oli Italian ja Itävallan rajalla. Tie on yksisuuntainen ja suunta määräytyy liikennevalojen perusteella. Meillä oli hyvä tuuri, sillä pääsimme vihreillä valoilla ja ihan ensimmäisenä menemään kapeaa serpentiiniä ylöspäin. Tie oli uutta asfalttia ja sitä oli luksusta ajella melkein privaatisti. Italian päivä oli todella pitkä, istuimme pyörän päällä 13 tuntia – pois lukien tietty tauot, mutta yllättävän hyvin me jaksettiin. Niin, ja Italiassa oli vaan yli 30 lämmintä – ah.
Kaikki must- kohteet siis nähtiin. Viimeisen päivän eli maanantain Zell am Zeessä vietettiin kävellen kaunista järven rantaa auringonpaisteessa ja kauppakeskuksessa shoppaillen. Visiteerasimme myös naapurikylässä Seefeldissä – kierreltiin kauppoja ja syötiin jäätelöä, nam.
Ja pakollinen Jarin kuva vielä aiheesta "Moottoripyörä ja upea maisema taustalla" : )
Kommentit