Ensinnäkin voi laiskuuksien laiskuus. Nyt se iski. Siis niin totaalinen laiskotus treenaamisen suhteen. Oisko tämä pimeä vuodenaika vai mikä, mutta oma treenaaminen on ollut niiiin nihkeää. Takaraivossa jyskyttää, että pitäis treenata jos meinaa alkaa ens vuoden puolella kisaamaan, mutta kun ei eväkään värähdä.

Ja todettiinpa nyt sitten, että suklaaseen ei koira kuole, testikoirana meidän rakas Venla. Olin yksi ilta lähdössä hakemaan Jennaa treeneistä ja hetken mielijohteesta ajattelin ottaa koiratkin auton kyytiin. Diva kyllä hyppeli oikein mielellään autoon, mutta Venla, se juoksi sisälle enkä saanut sitä maanittelemallakaan kyytiin. No, päätin että jääköön kotiin. Kotiin tullessa, meille oli pieni ylläri.

Minulla oli yrityksen liikelahjasuklaarasioita isossa pahvilaatikossa työhuoneessa. Venla oli kuskannut niitä yksitellen sohvalle. Kaikkiaan viisi rasiaa. Rusetit oli auottu nätiti ja sisällöt vedetty lärviin. Laskeskelin että suklaata oli ahmittu noin kilon verran!

Senhän arvaa mitä seuraavana yönä tapahtui. Oksennusta oksennuksen perään. Ja sitä tuli ja paljon. Myös matoille, jippii.

Venla selvisi tästä yhden yön oksentelulla ja seuraavana päivänä voi jo ihan hyvin.Toisinkin olisi voinut käydä. Nuorempana Venla reagoi tosi voimakkaasti suklaaseen ja oli muutenkin herkkähipiäisempi kuin nyt. Kerran eräs vieraamme antoi kahvipöydästä Pims-keksistä puolikkaan. Siitä Venla sai tosi voimakkaan allergisen reaktion. Pää turposi kuin pallo ja jouduimme antamaan kyy-tabletteja. Sen jälkeen olemme varoneet suklaata. Mutta näköjään suklaa ei ole enää niin allergisoivaa.

Mitä tästä opimme, pidämme joulusuklaat kaapissa.